Eilinen kirjoittaminen salirääkistä jäi, mutta nyt sitä tulee..!

Suuntasin siis salille eilen, yksin tällä kertaa kun hyvä ystävä ei jaksanut taikka pystynyt lähtemään mukaan. Kauhukseni sisälle tallustellessani huomasin että kolme mukulaa isänsä kanssa olivat vallanneet koko alueen. Ulkovaatteita riisuessa kiljuminen, juoksu ja huuto raikuivat.. Moikkasin kuitenkin pirteään sävyyn ja venyttelin kuten aina ennenkin. Hermo meni kuitenkin jo lähemmäs viiden minuutin jälkeen, eihän kukaan voi keskittyä keskellä lastentarhaa? Mukulat tekivät mitä lystäsivät ja isukki vain lässytti jotain komentavinaan. Argh.

Suunnaton raivo nousi sisälläni kun muksut päättivät yhteistuumin tulla viereeni leikkimään laitteilla. Rauta nousi kyllä komeasti, paremmin varmaan kuin ikinä! Mutta olennaisesti en ymmärrä miksi pitää raahata kolme alle 10-vuotiasta lasta salille mukaan? Lasten isä kuitenkin vain luki tauoilla ilta-sanomia ja yritti ähistä miehekkäästi jalkaprässissä. Koittikohan pälvikalju saada huomiotani? Toivon mukaan ei, yritin vain pidätellä pokkaa ja keskittyä nappuloiden lomassa omaan suoritukseen.Teki jäätävästi mieli penkkeillä ja kokeilla rajoja, mutta enpä sitten voinut kun ei ketään ollut pyytää varmistajaksi. Herra ähisijää en edes ottanut vaihtoehdoksi.

Selän ja kädet jätin hieman vähemmälle eilen, sen sijaan peppu ja vatsa sai kyytiä käsivarsia unohtamatta.. Ja sen kyllä huomasi seuraavana päivänä, etenkin kun olin niin laiska ja venyttelyt jäi vähän niin ja näin. Peilistä oli pakko taas aamulla tsiigailla itseänsä ja pakko sanoa että kyllähän mä jotain oon tässä 2kk aikana saanu aikaseksi. Jes!

Illalla herra hmm.. miksikä nimeäisin hänet. Olkoon vain herra X, tuli käymään. Tämä liian kiltti ja viaton, mahdottoman kiva sellaisenaan kuin on, mutta ei saa mua millään tavalla "syttymään" kuin haluaisin. Kaikinpuolin täydellinen, siis jos luetaan ulkonäkö ja arvot, käyttäytyminen, tavat jne. MUTTA kun en vaan tajua itseäni, ehei, sen vieressä on hyvä olla ja pidän siitä sellaisenaan. Kuitenkaan en pompi riemusta ja tunne sitä varsinaista ihastumisen ihanaa fiilistä sitä kohtaan. Katsottiin pari leffaa ja painittiin pihalla sen lähtiessä. Sain tuntea itseni heikoksi kun tämä herra X päätti ottaa meikäläisen hartialleen (ämmänkanto tyyliin) ja uhkasi heittää läheiseen lumipenkkaan. Naurusta katketaksi en voinut tehdä mitään, aluksi sätkin ja lopulta päätin vain urheasti pitää kiinni. Herra X poltti samalla ja pyöritti sitten minua pitkin pihaa pitkän aikaa.. Sillä hetkellä voin sanoa että olin lähes onnesta sekaisin, ei kukaan ikinä tee tuollaista!?

Saatettuani voimamiehen autolleen ja päästyäni takaisin sisälle tekstiviesti ilmestyi puhelimeen. Lähes kuukauden hiljaisen hetken jälkeen, mun rakas uudenvuoden ihastuspanokaveri mikälie laittoi "Moi, kelpaisko unikaveri?" Istahdin hetken järkytyksestä ja sen jälkeen virne naamalla laitoin viestiä takaisin. Tutustuin häneen netin kautta jo kauankauan todella kauan sitten. Viimein uutenavuotena eksyin hänen luokseen ja no mainitakseni ihan mahdottoman upea mies. Kuola valuu jo ajatellessa, anteeksi. Kuten arvattavissa armoton himo oli lähteä häntä taas moikkaamaan, kuitenkin totesin että kello on paljon ja väsyttää liikaa. Jos joku toinen kerta, ehkä, toivottavasti!

Vapaana tekemään mitä lystään, en kuitenkaan erityisemmin puolustelemalla itseäni taas löysin sisäisen idiootin. Se ääliö joka pyörittelee ihmisiä pikkusormensa ympärillä ja kirkkain silmin valehtelee olevansa niin täydellinen. En halua luopua kenestäkään, mutta en pelkkä kaverikaan pysty olemaan. Jostain syystä miehiin kohdistuvat kaverisuhteet ovat tavalla tai toisella luisuneet hieman suurempaan. Nuorempana paheksuin naisia jotka käyttäytyvät nykyisellä tavallani, minne se on kadonnut? Minne se määrätietoinen ja omat rajansa tunteva ihminen on hukkunut? Tällä hetkellä ne rajat ja fiksut päätökset ovat vain häilyviä ajatuksia.